2024                    Contemporary Art Gallery of Viimsi Artium, Estonia

2022                    Kuntsin modernintaiteen museo, Vaasa

2010                    Keravan taidemuseo, Kerava

2003                    Mikkelin taidemuseo, Mikkeli

1999                    Gallen -Kallela museo, Espoo

1994                    Retretti, Savonlinna

1993                    Taidehalli, Helsinki

1987                    Espoon tuomiokirkko, Espoo

 

Hetkien huone

 o   Taide on maailmassa olemisen käsikirja, jonka sisällön määrittää kuvittelun ja tiedon kohtalonyhteys.

 o   Taideteos on viesti, joka muuttuu merkitykselliseksi vasta, kun sillä on vastaanottaja, joka tulkitsee teosta.

 o   Hetki on ajan kulminaatiopiste. Se on ajan tapahtumahorisontti, josta ei ole paluuta menneeseen, ei pääsyä tulevaisuuteen.

 o   Hetkien huone perustuu ajatukselle maailmasta, joka rakentuu muistin tallentamille kokemuksille ja tapahtumille ja niistä koostuville kertomuksille. Tarinat ovat ajan ja paikan lapsia. Jos aika pysähtyy, loppuvat tarinatkin.

 o   Taiteellinen työni on aina sidoksissa yhteiskunnalliseen toimintaan – se tarkoittaa kannanottoja meitä ympäröivään kuvalliseen ja sanalliseen informaatiokenttään. Teokseni ovat osa elämäntarinaani – sukelluksia arvaamattomaan mieleen. Teosteni päämäärä ja sisältö syntyy tekemisen tapahtumassa. Luotan hetken ja alitajunnan tuottamaan kokemukseen. Teokset ovat mielen arkeologiaa. Minulle taide on aina prosessi, ei lopputulos – teko, ei tuote.

 o   Näyttelyn teokset, maalaukset, piirustukset ja installaatio, liittyvät vuosina 2016–2019 toteuttamaani projektiin Kuvia Piirtäjän Päiväkirjoista. Projekti perustui Helsingin Sanomien lehdistökuvien arkipäivän informaatioon. Kolmen vuoden ajan päivittäin sattumanvaraisesti valitsemani lehdistökuva muuttui piirustuksessa uudeksi kuvaksi, piirtäjän mielenmaisemaksi, hetken tarinaksi. Piirustuksista muodostunut kuva-arkisto on ollut ja on edelleen jatkuvan innoituksen lähde, uusien teosten taustamateriaalia. Arkiston pohjalta on syntynyt suuria sekatekniikalla vanerille toteutettuja teoksia, akryyliväreillä paperille maalattuja töitä ja arkipäivän materiaaleista koottuja installaatioita. Teosten oleellisena piirteenä on niiden voimakas fyysinen käsittely, materiaalien kokeilu ja pintojen uudelleen työstäminen.

 o   Gallerian toisessa kerroksessa Antti Hakurin video- ja ääniteos

Espoossa 5. maaliskuuta 2024                                                 Markku Hakuri

 

Kuntsin modernin taiteen museo, Vaasa

Taikavuori 14.4.–11.9.2022

 Näyttelyn nimi viittaa Thomas Mannin romaaniin Taikavuori. Romaani Taikavuori edustaa epätodellista eristyneisyyden maailmaa, jossa dekadentismi, aikakäsitys ja illuusiot kohtaavat. Mikä on teidän taikavuorenne?

 Thomas Mannin romaani tapahtumineen ­­­– eristynyt parantola elämän- ja kuolemankysymyksineen, sen asukkaat olosuhteiden muodostamine maailmankuvineen, vuorelta laskeutumisen vaikeus ja ajan suhteellisuus – on herättänyt mielenkiintoni arvoituksellista taikavuorta kohtaan, jonka vaikutuspiirissä kaikki parantolassa tapahtuu. Taikavuoresta muodostui teema tulevalle näyttelyllemme, vertauskuva elämän monimutkaisuudelle ja sen kuvaamiselle.

 Taide on taikavuoreni. Taikavuoreni ei ole sidoksissa aikaan tai paikkaan. Se antaa minulle mahdollisuuksia kaivautua syvälle ihmismielen syövereihin tai nousta mielikuvituksen korkeuksiin, yhdistää maailmoita sellaisina kuin ne useasti unissa esiintyvät – kaikki on mahdollista. Vuorelta laskeutumisen vaikeus tarkoittaa arkitodellisuuteen paluuta, työprosessin keskeytymistä tai urakan valmistumista. Taikavuori on ”rakennelma – kudelma”, koko elämäni kirjo kaikkine sisältöineen. Vuoreni on unelma vapaudesta.

 Näyttelyn nimen valinta on monesti hyvin sattumanvaraista. Näyttelymme nimi olisi voinut olla jotain muutakin. Kuitenkin Jan Kennethin kanssa käymiemme keskustelujen herättämät aiheet sivusivat Mannin Taikavuori-teosta ja innoittivat työstämään kuvallisesti sen sisältämää ideologista maailmaa. Selventävänä esimerkkinä nimivalinnan sattumanvaraisuudesta on 1980-luvun alussa pitämäni näyttely Sukuni voisi olla Afrikasta. Minulla ei ole mitään suoranaisia kytköksiä Afrikkaan, eikä tietääkseni suvullanikaan. Nimi syntyi hetken mielijohteesta, todennäköisesti kuunnellessani sambialaista perinnemusiikkia. Aihe laajeni Afrikka-kuvaston ja värimaailman tutkimiseen. Nimi muodostui mielen tilaksi ja kuvitteellisen suvun historiaksi sekä kuvastoksi.

 Taikavuori on siis mielen tila. Minun on mahdotonta kuvata sitä konkreettisena olomuotona. Konkreettisesti kuviteltuna taikavuori on jotain ei luonnonmukaista. Se voi olla hiilikasa, jätevuori tai Mount Rushmore henkilöhahmoineen. Se edustaa jotain ihmisen luomaa tai tuottamaa muotoa, joka on syntynyt toimintamme tuloksena – niin hyvässä kuin pahassa.

Ehkä tärkein huomio taikavuorestani tässä yhteydessä on se, mitä enemmän siitä yrittää kertoa, sitä kauemmaksi se kaikkoaa.

 Hyvä katsoja, tämä on minun taikavuoreni. Ehdotan, että luotte omanne. Se on yhtä lähellä totuutta kuin omanikin.

 

 

Katalogi /Keravan taidemuseo 

Kipu 16.6.–29.8.2010

Kipu on kaipaus

 Kivun monista henkisistä ja ruumiillisista ulottuvuuksista minulle merkityksellisin on kaipaus – elämänkaipuu, kuoleman kaipuu ja niiden synnyttämä ristiriita. Kaipaus ymmärtää elämää – syntymän ja kuoleman välistä matkaa – ilmenee elämäntuskana, olemisen ahdistuksena, haluna ymmärtää olemassaolon tarkoitus tai tarkoituksettomuus.

 Mielivaltaiset sattumat ohjaavat elämän syntymistä ja kehitystä maapallollamme. Tätä kutsutaan evoluutioksi, sattuman valinnaksi. Missä määrin ihminen toiminnoillaan vaikuttaa tähän sattumien kulkuun? Millaiset mahdollisuudet meillä on järjestää elämän arvoituksellisuus itsellemme ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi? Kysymystemme ja pohdintojemme perustana on ympärillämme jatkuvasti muuttuva maailma. Meillä on kaipaus löytää maailmaan näkökulma, jonka avulla pystymme selvittämään itsellemme menneisyyden ja tulevaisuuden, elämämme merkityksen. Etsimme vastauksia. joiden löytyminen aiheuttaa aina uusia kysymyksiä. Onko etsimisemme turhaa? Vastauksia ei ole tai ne sisältyvät jo esitettyihin kysymyksiin.

Lopulta kuitenkin kaikesta olemassa olevasta jää jäljelle vain tuhkaa, atomeja. Me häviämme, planeettamme häviää, aurinkokuntamme tuhoutuu, linnunratamme hajoaa. Voiko maailmankaikkeudella olla syy, tarkoitus.

 

Mikkelin taidemuseo, Mikkeli

Elämäni läpi kulkee punainen lanka 4.4.–16. 2003

 Ympärillämme vallitsee ideologinen kaaos. Nälkä, julmuus ja tappaminen ovat arkipäivän todellisuutta – hyvinvointimme veljiä. Silmien sulkeminen, vaikeneminen ja kiireeseen vetoaminen ovat nykypäivän hyveitä. Niin kauan on hyvin, kun emme näe pahaa.

 Yleisesti ajatellaan, että taide on keino järjestää ympäröivää kaaosta. Kuitenkin taide voi myös kyseenalaistaa luomiamme järjestelmiä ja uskomuksia. Toisaalta taide yhtä hyvin voi olla pakoa todellisuudesta, valhetta ja itsepetosta.

 Taide maailman hahmottamisen keinona on yhtä epävarmaa ja ailahtelevaa kuin mikä tahansa muu yritys löytää elämän punainen lanka.

 Espoossa 21.12.2002

 

Gallen-Kallelan Museo, Espoo /katalogi

Eläköön Kalevala 13.5.–31.10.1999

 Hyvä katsoja

Mielipide maailmasta on riippuvainen tarkkailijan näkökulmasta. Maailma on tapahtumien kudos. Pienikin liikahdus – havaitsijan tai maailman – antaa uuden näkökulman. Samat asiat toisella tavalla. Ei ole olemassa oikeaa näkökulmaa, oikeaa tapaa. On lukuisia erilaisia vaihtoehtoja, joiden olemassaolo luo epävarmuutta ja erilaisuutta. Oikean vaatimus ja sen tarkka noudattaminen johtaa kaavamaisuuteen. Erilaisuuden ja epävarmuuden suvaitseminen on perusta moniarvoisuudelle ja tunteen rikkaudelle. Se on myös unelma vapaudesta. Taide on unelma.

Markku Hakuri, Kauklahdessa 3.2.1999

 

Alvar Aalto museo, Jyväskylä

Tomaattikeskeisen maailmankuvan rajoittamattomat mahdollisuudet 24.4.–22.5.1994

 Taiteilija istuu terassilla. Hän miettii, miten maailma järjestetään; edessä puurtaja ja takana suuri ikkuna.

 Miettiminen tuottaa energiaa. Energia leviää ikkunaan ja puutarhaan. Ikkuna vääristyy. Puutarhassa kasvu kiihtyy. Viikon kuluttua tomaatit tuottavat jo hedelmää.

 Ankara mietintä on ajanut taiteilijan painottomaan tilaan. Huomaamattaan hän levitoi. Terassilla on tapahtunut ihme. Taiteilija havahtuu vasta, kun ilmavirta on painanut hänet kypsien tomaattien sekaan ja voimakas kasvun tuoksu tunkeutuu hänen mieleensä. Lyhyt lento jää häneltä huomaamatta.

 Espoossa 8.3.1994

Markku Hakuri, kuvataiteilija

 

Retretti, Savonlinna

1994 Näköaloja -näyttely

Kultakalaongelmia

 Alaston runoilija seisoo luolassa. Hän yrittää pukea sanoiksi näkemänsä ja kokemansa. Samalla hän ymmärtää, että jokainen ääneen lausuttu sana olisi väärä.

Elämäntehtävä runoilija - puhuminen kielletty.

 Luolan kylmässä runoilija hikoilee. Paperisiivet roikkuvat vettyneinä hänen selässään. Elämyksellinen tieto aiheuttaa runoilijan iholla ihmeen: Hikipisarat muuttuvat kuultaviksi siiviksi, siivet kohoavat kattoon kaikkien nähtäväksi ja muodostavat maailman.

 Espoossa 1.3.1994

 

Taidehalli, Helsinki

Rakkaudesta koivuun ja tähteen  3.–25.4.1993

Koivusta ja tähdestä

 Kun kerron aiheesta, minun on katsottava taaksepäin. Pelkään selata menneiden vuosien sivuja. Palaaminen on aina tuskallista.

 Nimeäminen on ihanaa. Vuoden 1980 näyttelyluettelosta löydän ensimmäisen maininnan koivusta ja tähdestä. Se on viiden työn sarja. Tai kuuden. Saman ajan nimihistoriasta löytyy myös muita otsakkeita: Teräsmies sukeltaa Atlanttiin, Naurava sika, Onkija, Muistoja Skotlannista, Istuttaja, Salama iskee tikkerperipensaaseen, Kärpäset ylittävät Atlantin. Nimi on merkki. Elän merkkien varjossa: Elämäni kaakkurina, Elämäni ei ole tuhkimotarina.

Taiteiluni alkuaikoina keräsin nimivarastoa kuin runokokoelmaa. Kirjoitin pöytälaatikkoon.

 Nimet syntyvät, kukoistavat ja kuolevat. Niiden ajallinen kesto vaihtelee. Toinen väsähtää viikon kuluttua, toinen soi vuosien takaa. Koivu ja tähti. Puhdas ja maallinen. Sidottu ja vapaa. Kun olen jaksanut kahlata takaisin vuoden 1980 nimivarastoon, huomaan, että historianpelkoni on poissa. Löydän elämäni koivuna ja tähtenä. Onnellisena ja sekavana.

 Kauklahdessa 25.2.1993                                                                                                    Markku Hakuri

 

ESPOON TUOMIOKIRKKO

Tähtipiirturit 8.-15.11.1987

 Kirjoittaessani kuvan tekemisestä, minun on selailtava joidenkin kirjailijoiden testiä. Erno Paasilinna sanoo: Hyvä kirjailija on epäluotettava ja moraaliton. Hän ei ole solidaarinen. Solidaarisuus yleisenä ohjeena merkitsee sitoutumista kaikkeen mikä sen nimissä on velvoittavaa, ja se on hyvin moraalitonta. (Erno Paasilinna: Yksinäisyys ja uhma).

Minulla on unelma. Kuvataiteilijat eivät kuulu liitoihin ja yhdistyksiin, eivät julkista töitään säännöllisin väliajoin gallerioissa tai museoissa, eivätkä ole solidaareja sille keskinäiselle arvojärjestelmälle, jolla oikeat taiteilijat erotetaan epäaidoista – eli taiteilijat ovat sitoutumattomia.

 Tyyli on merkki tunnistettavuudesta. Tyyli syntyy siitä, että joku tekee monta työtä samalla tunnistettavalla tavalla.

 Töitteni lähtökohtana ovat mielijohteet, mielleyhtymät, mielikuvat. Ne saavat voimansa usein lapsuuden kokemuksista. Myös sanat, myytit ja yleiset uskomukset antavat voikakkaan taustavirityksen kuvilleni. ”Vesitaso tervehtii lappalaisia” – voin hymyillen yhdistää työni nimeen muiston ensimmäisestä näkemästäni lentokoneesta ja palan I.K Inhan tekstiä: Lapin tunturit, kymet ja kosket olivat nuoressa mielikuvituksessani väikkyneet toiveitteni päämääränä. (I.K. Inha: Pohjolan maisemia).

 Jotkut historialliset tapahtumat tai ihmisen ikuisuuskysymykset antavat selkeän potkun kuva-ajatusprosessille. Töiden lähtökohtien historiaan liittyvät myös monet kansatieteelliset tekijät samojedeista suomalaiseen uuniin.

 Töiden nimistä voi syntyä hyvä (tai huono) viitekehys. Esimerkiksi ”Kärpäset ylittävät Atlantin” on mielestäni selkeä kannanotto lentämiseen ja maailmanpolitiikan kysymyksiin, siis miksi kärpäset lentävät Atlantin yli ja mihin suuntaan.

 On mahdotonta luetella kaikkia tekijöitä, jotka liittyvät kuvan syntypiiriin. Kuvallisen toiminnan prosessi on jatkuvaa. Se ei ole erillään ympäröivästä maailmasta. Prosessi, elämä on kaikki: Taide on elämän kuvaamista ja uskon taiteen mahdollisuuksiin tässä työssä.

 Kuvat elävät elämänsä. Aika on niiden ehdoton mittari. Kuvia ei voi tehdä historiaa eikä ikuisuutta varten. Ne tehdään tähän ja nyt. Suurin osa kuvista ei kestä kuin hetken. Kun kuva on elänyt elämänsä, siitä tulee huono, se on hävitettävä ja unohdettava.

 Luovuus on läheisessä yhteydessä maailmantunteeseen, maailmanpelkoon, kuolemaan. Ehkä se on keino voittaa noiden tunteiden aiheuttama voimatomuden ja turhuuden tunne. Henry Miller kirjoittaa: Kukaan ei panisi paperille sanan sanaa, jos uskaltaisi toteuttaa elämässään mitä uskoo (Henry Miller: Sexus).

 Markku Hakuri, kuvanveistäjä