Laru Art 2015
Merkintöjä ihmisen ajasta
Motto: Katastrofin voi kokea vain ihminen, mikäli hän selviää siitä; luonto ei tunne
katastrofeja. (Max Frisch, Ihminen ilmestyy holoseeniin, 1979)
Virallinen geologinen ajanlasku ei vielä tunnusta ihmisen aikakautta, ajanjaksoa,
jolloin ihmisen toiminnalla on geologisen luonnonvoiman merkitys. Jotkut tutkijat
ovat esittäneet, että teollistumisen myötä 1800-luvulla on alkanut uusi geologinen
ajanjakso, antroposeeni – ihmisen aika – jonka kuluessa ihmisen toiminta on
aiheuttanut luonnossa sellaisia muutoksia, että uuden aikakauden nimeämiselle on
perusteita. Yleisesti käytössä olevan tulkinnan mukaan elämme holoseenikautta, joka
alkoi viimeisen jääkauden loputtua 11 500 vuotta sitten. Toisaalta tiedämme
tutkijoiden sijoittaneen nykyihmisen synnyn 30 000 vuoden päähän ja ihmisrodun
ilmestymisen suunnilleen kahden miljoonan vuoden taakse. Näkökulmasta ja
tulkinnasta riippuen ihmisen ajan alun voi siis sijoittaa ainakin kahden miljoonan
vuoden aikajanalle. Ja toisaalta me olemme osa maailmankaikkeuden materiaa, joka
on peräisin 13,7 miljardia vuotta sitten tapahtuneesta alkuräjähdyksestä. Olemme osa
universumia ja sen historiaa. ”Jokaisessa meissä piilee osa maailmankaikkeuden
syvällisimmistä tarinoista” (Neil Shubin, Universumi sisällämme, kivien, planeettojen
ja ihmisten yhteinen historia, 2013).
Me tämän ajan ihmiset tiedämme, että toimintamme aiheuttaa elonkehässämme
peruuttamattomia muutoksia. Ilmasto lämpenee, vedet saastuvat, merien kalakanta
hupenee, maa- ja metsätalous sekä teiden ja kaupunkien rakentaminen muokkaavat
ympäristöämme – ekosysteemimme muuttuu. Toiminnallamme tuhoamme luonnon
monimuotoisuutta, kasvien ja eläinlajien elinympäristöä.
Lajeja kuolee sukupuuttoon satoja kertoja nopeammin verrattuna aikaan ennen
ihmisen tuloa. Puhuessamme ihmisen ajasta ja pohtiessamme sen alkua ja kestoa
asetamme samalla tahtomattamme kysymyksen ihmisen ajan lopusta.
Ympäristö on mahdollista nähdä ja kokea monin eri tavoin riippuen katsojan
näkökulmasta. Ympäristö voi tarkoittaa asuin- tai elinympäristöä ja joillekin se
merkitsee luontoa tai maapalloa. Harvoin kuitenkaan ympäristökäsite liitetään
lähiavaruuteen tai maailmankaikkeuteen. Ympäristöä määritellessään ihminen kertoo
omasta maailmankuvastaan sekä siihen liittyvistä uskomuksista ja odotuksista.
Ympäristön käsite jokapäiväisessä kanssakäymisessämme liittyy lähinnä
elinympäristömme erilaisiin konkreettisiin kysymyksiin, joiden merkitystä
elämäämme pyrimme selittämään. Ympäristömme nopean muutoksen ja teknisen
kehityksen vuoksi meidän on vaikea hahmottaa todellisuutemme kokonaisuutta. Siksi
pilkomme ympäröivän todellisuuden pieniksi osa-alueiksi kyetäksemme jollain tavoin
ymmärtämään maailmassa oloamme ja siihen vaikuttavia tekijöitä. Ympäröivä
todellisuutemme on kuitenkin kokonaisuus, joka sisältää myös ajatuksemme ja
kuvitelmamme olemassaolosta sekä jokapäiväisen elämän ja toimentulon kysymykset
– ja todellisuus on otettava kokonaisuutena.
Eräs ihmisen ajan mittari on kulttuuri ja sen synty. Tällöin kulttuurin voi määritellä
ihmisen muokkaamaksi ympäristöksi sekä tiedoksi ja kokemukseksi, joka siirtyy
esimerkkien ja opetuksen kautta sukupolvelta toiselle. Selittipä kulttuurin kuinka
tahansa on taide joka tapauksessa yksi sen peruskäsitteistä. Ihmisen ajan alkua taiteen
määrittelemänä on vaikea sijoittaa historiaamme. Vanhimmat merkit taiteellisesta
toiminnasta ovat kymmenien tuhansien vuosien takaa. Monet ihailemamme
luolamaalaukset on tehty 30 000-40 000 vuotta sitten. Taiteen historia ulottuu joka
tapauksessa kauas menneisyyteen ja kertoo, kuinka oleellinen osa taide on ja on ollut
ihmisen kulttuurin kehityksessä. Taiteen merkitys yhteisölle on ollut moninainen. Se
on ollut luonnollinen osa yhteisöä ja sen arkipäivää. Se on toiminut rituaalien
välineenä ja sillä on luotu esteettistä mielihyvää, kauneutta ympäristöön. Nykyisin
taide on edelleen tärkeä osa kulttuuriamme, mutta esimerkiksi kuvataiteista
puhuttaessa taide on pääsääntöisesti eristäytynyt erilaisiin taidetiloihin, museoihin ja
gallerioihin, joissa sen vaikutusmahdollisuudet ovat rajatut ja joissa korostuu taiteen
eriytyminen omaksi yhteiskunnan saarekkeeksi.
Taiteen tärkein merkitys liittyy sen mahdollisuuteen toimia tuntemattoman
”alitajunnan” ja todellisuuden välittäjänä – elämyksen kielenä. Taide on jokaisen
tekijänsä luoma kertomus omasta maailmastaan ja suhteesta ympäröivään
todellisuuteen. Taiteen elämykseen perustuva tieto ja kokemus on tärkeä osa
kulttuurihistoriaamme ja ihmisyyttämme. Siinä mielessä pohdittaessa ihmisen aikaa
taide on yksi varteenotettava mittari.
Kaiken edellä sanotun pohdinnan taustalla on lukkarinrakkauteni ympäristötaiteeseen,
joka on vielä se kuvataiteen ala, jolla on mahdollisuus esiintyä yllättävissä
yhteyksissä, julkisissa tiloissa, pysyvinä tai hetkellisinä teoksina, kaikilla
mahdollisilla materiaaleilla, vapaana kontrolloidusta ja valikoidusta seurapiiristä
edustaen näkemystä maailman tajusta, ihmisestä osana maailmankaikkeutta ja sen
historiaa.
Lainatakseni Oliver Sacksia ” Jokainen meistä on elämänkerta, tarina… oma erityinen
kertomuksensa, joka muovautuu jatkuvasti, alitajuisesti meidän välityksellämme ja
meissä – meidän havaintojemme, tunteittemme, ajatustemme, toimiemme välityksellä
eikä suinkaan vähiten meidän puheemme, kerrontamme välityksellä.” (Oliver Sacks,
Mies joka luuli vaimoaan hatuksi, 1985) Tämän kertomuksen avulla yritämme
ymmärtää ympäröivää todellisuutta sekä olemassaoloamme maailmankaikkeudessa.
Espoossa 15.5.2015 Markku Hakuri, kuvataiteilija