Markku Hakuri

Kymmenen tarinaa olevaisesta

 Joskus jossain

Ilman muistia meitä ei ole. Muistin varaan rakennamme kaiken, myös tulevaisuuden. Muisti auttaa tunnistamaan, ennakoimaan ja ennustamaan. Muistin avulla yritämme ymmärtää maailmaa, koota yhteen erilaisia tapahtumia ja luoda niillä jonkinlainen järjestys. Elämme menneisyyden ja tulevaisuuden välissä. Se on oleellinen osa mielemme rakennetta ja kokemaamme ajanvirtaa.

 Me emme voi koskaan todella tietää. Uskon vain, että jokin osa inhimillisestä minuudesta tai sielusta ei ole paikan ja ajan lakien alainen. C. G. Jung

 Matkakuvia:

o   Myrsky nousi ollessamme keskellä järven selkää, soutuveneessä kaksi aikuista ja kolme lasta. Emme heti ymmärtäneet, kuinka vaaralliseen tilanteeseen olimme joutuneet. Se oli vuosikymmenen myrsky. Pidimme veneen keulan aaltoja kohti. Yritimme päästä edessä näkyvän saaren suojaan....

o   Päätimme meloa ulkosaaristoon jollekin luodolle viettämään päivää. Sää oli lämmin ja meri tyyni. Sitten horisonttiin nousi vaalea utuvyöhyke, joka läheni nopeasti. Pian olimme keskellä merisavua, jossa näkyvyys oli vain joitakin kymmeniä metrejä. Tiesimme olevamme lähellä laivaväylää. Jostain alkoi kuulua kumeaa moottorin jyrinää. Äänen suuntaa oli mahdotonta arvioida. Odotimme. Yhtäkkiä valtava tumma varjo nousi oikealta puoleltamme.  Risteilyalus ....

o   Olin tyhmänrohkea. Yöllä melominen meren selällä ei ole kovin viisasta. Kajakki ei näkyisi tutkassa. Eikä minua olisi muutenkaan helppoa havaita. Elokuun yö oli täysin tyyni ja valoakin vielä riitti. Kaukana horisontissa siinsi tumma vyö, Porkkalan niemi. Yllättäen alkoi kuulua outoa vaimeaa pulputusta. Nostin melan ja keskityin kuuntelemaan. Silloin huomasin etelästä tulevan ilmakuplien vanan, joka lähestyi kajakkia .....

 Maailmankaikkeus koostuu tarinoista, ei atomeista. Muriel Rukeyser

 Shangri-La. Muistathan, James Hiltonin romaaniin Lost Horizon perustuvassa Frank Capran elokuvassa etsitään unelmien utopiaa, rauhan tyyssijaa siellä jossain, vuorten takana piilossa olevaa onnen laaksoa, joka elokuvan loppukohtauksessa aukeaa tarinan etsijälle hänen löydettyään ylhäältä vuorelta salaisen käytävän onnen maahan. Joskus jossain on unelmien maa, Shangri-La.

 Elämä on sitä mitä meille tapahtuu, kun teemme muita suunnitelmia. Thomas la Mance

Silloin kun puutkin kuolevat

UKK-kansallispuisto 1984

Lähdemme vaeltamaan Kemihaarasta kohti UKK-kansallispuiston itäisiä osia. Metsä on kuin puistoa, helppoa kävellä. Puut ovat pääosin kuusia. Niiden lyhyet oksat odottavat seuraavan talven tykkylunta. Maisema muuttuu, kun saavumme kansallispuiston itäosiin. Tunturit nousevat. Vongoivan männiköllä hiljennymme kuuntelemaan satavuotiaita puita. Metsä rauhoittaa.

 Kreikka 1993

Illansuussa saavumme Métsovoon, pieneen kreikkalaiseen vuoristokaupunkiin. Olen ajamisesta turta. Teemme kuitenkin pienen tutustumiskävelyn kaupungin keskustaan. Kaikkialla tuoksuu puu. Puita on käytetty rakennuksissa, puita poltetaan, pinotaan, sahataan  ja eläviä puita on joka puolella. Kaupungin keskustorilla komeilee valtava, ikivanha plataani, jonka ympärysmitan täytyy olla kymmenisen metriä.

 Nuuksion kansallispuisto 2019

Aamu on parasta aikaa. Lähdemme sienestämään paikkaan, jossa on vielä hakkaamatonta metsää, vanhoja puita halata. Päivällä nousee yllättäen myrsky. Kova tuuli saa vanhan kuusikon lainehtimaan. Aivan läheltä kuuluu kova pamaus ja voihkaisu – samalla useita räsähdyksiä räsähdyksien perään. Viisi valtavaa kuusta kaatuu jysähtäen maahan. Tuulenpuuska on ohi ja metsään laskeutuu hiljaisuus –silloinkin kun puut kuolevat.

 Kuopio 2021

Matkustan junalla Helsingistä Kuopioon. Minulla on aikaa nähdä suomalaista maisemaa viiden tunnin ajan. Lohdutonta ryteikköä, harvennushakattua männikköä, puupeltoja, avohakattuja aukeita. Kulutusyhteiskunnan julmat kasvot. Ei ole metsiä.

 Kauklahti 2021

Odotan sadetta, joka luvattiin iltapäiväksi. Naapurissa uuden talon omistaja kuljeskelee lautojen kanssa ja pystyttää uutta aitaa, näkösuojaa. Metsäkyyhkyspariskunta suhahtaa ikkunan editse. Pidän mielessäni Ikipuut-kirjan sanoman. Samalla tuijotan naapurin tontilla seisovaa satavuotiasta kuusta. Kohta on aika!

Lampi on sekaisin

– eli hikinen iltapäivä

Tiede pitää lammen vedet järjestyksessä. Taide sekoittaa ne.

 Lampi on sekaisin perustuu kokemuksiini aktiivisena suunnistuksen harrastajana. Jos lammelle antaa vertauskuvallisen sisällön, se saattaa myös edustaa pään sisäistä elämää. Eli mikä lampi on sekaisin?

 Oli kesäinen päivä, hikinen iltapäivä (Sidney Lumet: Dog Day Afternoon). Päätin suunnistaa lammelta toiselle päästäkseni välillä vilvoittelemaan veteen. Löysin syrjäisen pikku lammen, joka oli pohjaveden täyttämä suppa. Maavallien ja tiheän puuston ympäröimän lammen vesi oli kristallinkirkasta. Täydellisessä tyyneydessä veden pintaa ei voinut erottaa. Taivas heijastui lampeen ja maallinen horisontti katosi päästäni. Tuijottaessani lampeen olin avaruudessa vapaasti leijailemassa ympäröivän todellisuuden seinien tuolla puolen. Lammen pieneliöt vaelsivat tyhjyydessä. Oma keho tuntui aineettomalta. Lammen kuvajaisesta katsoi tuntematon ihminen. Pakottauduin veteen ja kaikki särkyi. Veden liike rikkoi lammen pinnan tyyneyden ja nostatti pohjasta mutapyörteitä. Hetkessä lumouksen tilalla oli tavallinen lampi, jonka vesi oli sekaisin.

 En ryhdy purkamaan lammen vertauskuvia.

Silti täytyy kysyä –

Kuinka maailmankaikkeus on rajaton mutta äärellinen?                                                                                                                                 

Ovatko tyyneys ja hiljaisuus sisaruksia?

Mitä on elämä yhdellä lauseella kerrottuna?

Onko mahdollista olla täydellisen onnellinen?

Mikä on markkinan moraali?

Mikä on puheen ja hiljaisuuden todellinen ero?

Millaista aikaa on ikuisuus?

Onko universumi yhden ihmisen elämä?

Miksi valo on kaikille erilaista?

Onko seisova vesi aina selkeää?

Hyvien toiveiden vuori

 Tietysti hyviä toiveita voi olla niin paljon, että niistä saa vuoren. Silti en ymmärrä miksi tulin liittäneeksi hyvät toiveet ja vuoret samaan nippuun. Ehkä ihmiskunta on rakennettu hyvistä toiveista ja aikomuksista. Ehkä kyse on monesti todetusta itsensä voittamisesta. Kiipeä vuorelle ja näe valo!

Aiheet syntyvät hetkessä oivalluksien ja mielikuvien kautta, sattuman tuottamina mielleyhtyminä. Teen vuorelle tilaa. Muistikuvia, kokemuksia, jotain konkreettista. Ensin nousee mieleen Hitchcockin elokuva Vaarallinen romanssi ja Mount Rushmore. Neljä Yhdysvaltain presidenttiä vuoreen hakattuina. Elokuvan loppukohtaus presidenttien kasvoilla vuoren rinteessä. Myöhäinen ilta. Siniharmaa valo.

Sitten on Taikavuori, Thomas Mannin romaani alppiparantolasta, sen ihmissuhteista ja vuoren varjoon jäävistä yhteiskunnan muutoksista. Seuraava vuori on Matterhorn, vuoren huippujen arkkityyppi, vuorikiipeilyn ja Toblerone suklaan tunnuskuva, kuten Warholin Marilyn.

 Ja sitten vuorien vuori, Mount Everest ­– Nepalissa "taivaan otsa", Tiibetissä "maailmankaikkeuden äiti". Taannoin olin lähdössä Mount Everestille. En tavoittelemaan maailman korkeimman vuoren huippua. Tarkoituksena oli liittyä kansainväliseen ryhmään, joka järjestää vuorenrinteen siivoamisen, maailman korkeimmalla sijaitsevan kaatopaikan tyhjentämisen. Se toive kariutui.

On myös  maalauksia, jotka sisältävät hyviä toiveita ja nousevat usein kuvamuististani tarjolle. Bruegelin Baabelin torni, Hokusain Fuji tulivuori ja ennen kaikkea Caspar David Friedrichin Vaeltaja sumumeren yllä.

Lopuksi on ahdistavin aihe, jätevuori. Hyvien toiveiden sijaan siihen on kasattu ihmisen ahneuden, piittaamattomuuden ja kulutushysterian konkreettiset jäljet. Hyvät toiveet jäävät taka-alalle, kevyesti leijailevana utuvuorena. Todellisuus ja toiveet eivät kohtaa.

Maailman sivu – yhä uudestaan ja uudestaan

 Lapsuudesta jäi mieleeni sanonta: Niin on tehty maailman sivu – läskisoosiakin on syöty kautta aikain. Sanonnalla pystyttiin kuvaamaan yhteiskunnallisia asioita, kulttuuriin sidottuja tottumuksia ja käyttäytymistä. Ainahan on sotia käyty. Monesti sanonta on liittynyt muutoksen pelkoon ja haluun toimia totutulla tavalla, kuten aina ennenkin.

 Lapsuuteni sotienjälkeisessä maailmassa yhteisöllisyys ja yhteiset käyttäytymissäännöt ja arvot olivat voimakkaasti esillä jokapäiväisessä elämässä. Naapurin täti saattoi kurittaa huonosti käyttäytyjää ja omien vanhempien mielestä se oli varmasti ansaittua. Kun sain selkäsaunan pihatappelussa ja valitin siitä äidilleni, oli lohduttava vastaus: "Aina, maailman sivu ovat lapset tapelleet, otat vain opiksesi."

 Maailman sivu on myös vakuuttavasti vähättelevä ja mitätöivä kommentti kaikille niille, jotka innoittuneena kertovat huomioitaan tai mielipiteitään. Silloin se on sanonta, jolla pyritään osoittamaan vakuuttavaa ylivertaisuutta keskustelukumppaniin nähden; niinhän on ollut maailman sivu, aina ennenkin on tehty niin!

 Vai olisiko sittenkin niin, että maailman sivu kuvaa vajavaista ymmärtämystämme universumista, sen koosta ja iästä (ei maapallosta, joka oli pannukakku). Vaikkapa että maailman sivu kaikki on muuttunut ja muuttuu yhä. Maailma on prosessi, erilaisten tapahtumien muodostama kokonaisuus. Ikimuistoisista ajoista lähtien tähdet ovat syntyneet ja sammuneet, kosmos muuttanut muotoaan.

 Mutta maailman sivu, kautta aikojen on myös ajallisesti hyvin venyvä käsite. Toiselle se voi tarkoittaa ihmisen evoluutiota, toiselle esivanhempien tapoja. Aika on suhteellista ja kuten italialainen fyysikko Carlo Rovelli kirjoitti: Aika on ajan tunne – me olemme aika.

Huominen ei tule koskaan

 Tämän hetken pilvet ovat huomisen sadetta. Huomisen sade on ylihuomisen pilviä.

 Utopiat ovat olemassa, mutta ne eivät koskaan toteudu. Utopia on hyvää polttoainetta pitämään ihmisiä käynnissä ja tyytyväisinä tavoiteltaessa jotain saavuttamatonta päämäärää. Yksi esimerkki monista on Neuvostoliitto, joka ajoi kansaa jatkamaan ponnisteluja kommunistisen utopian puolesta. Kommunistisen utopian saavuttaminen oli aina lähellä, mutta se ei koskaan toteutunut. Ihmisille luvattiin aineellista hyvää tulevaisuudessa, jos he vain sillä hetkellä jaksaisivat tehdä kovaa työtä ja uhrautua tulevaisuuden puolesta. Huomenna kaikki olisi toisin. Utopiat romahtavat, unelmat elävät. Utopiat rakennetaan konkreettisen toiminnan varaan. Unelmat ovat mielikuvituksen leikkiä.

Huomisen miettiminen herättää usein ristiriitaisia tunteita. Tulevan pohdintaan sisältyy odotuksia, pelkoja, kuvitelmia, aavistuksia ja yleensäkin moninaisia tuntoja riippuen odotusten sisällöstä – Huomenna hän tulee (Samuel Beckett).

Onneksi on tänään. Huomisen suhteen voi tehdä vain tämän päivän töitä. Tekeminen on prosessi, jossa eilinen ja huominen ovat mukana. Eilinen on muisto, joka elää omaa elämäänsä ja liittää meidät kokemusten sarjaan, jolla yritämme löytää olemassaolon merkityksen. Huominen asettaa päämääriä ja oletuksia, jotka muuttuvat jatkuvasti tekemisen myötä. Huominen ei sellaisenaan tule koskaan.

Työhuoneella istuminen ja työskentely on aikakokemuksen mielenkiintoisin hetki. Työskennellessä mennyt on läsnä tietona ja kokemuksena. Tuleva ilmestyy hetkittäin maalauspinnalle kadoten jälleen tavoittamattomiin. Tekeminen on konkretisoinut jonkun ajatuksen, joka toteutuessaan katoaa ja muuttuu toiseksi – tulevaksi. Siksi ratkaisu on aina yllätys tai paremminkin toisenlainen miksi sen kuvitteli.

Mennyt, tämänhetkinen ja tuleva ovat yhtä ja samaa aikaa. Aika on tapahtumista ja me olemme sen mittareita. Elämä on tapahtumia menneen ja tulevan välissä, jatkuvasti muuttuvassa ajan virrassa.

Hetken keveys

Tartu hetkeen, elämä on ihmisen parasta aikaa. Kahden elämänfilosofin, Horatiuksen ja Matti Nykäsen, lyömätön yhdistelmä.

Rakastan hetkeä. Sen ehdottomuutta. Sen katoavaisuutta ja sen konkretiaa. Hetki on se aika, jolloin kaikki aistihavainnot ovat todellisia ja havaittavissa. Hetki on oivallus ja ymmärrys olemassaolon mielekkyydestä tai mielettömyydestä. Hetkeen sisältyy kaikki. Se on ajan kulminaatiopiste, jossa mennyt ja tuleva kohtaavat. Se on ajan tapahtumahorisontti, josta ei ole paluuta menneeseen, ei pääsyä tulevaisuuteen.

Työhuoneenani oli vanha kaupan varasto yli kolmekymmenen vuoden ajan. Kamiinalla lämpiävä harakanpesä. Talvisin sain viiden tunnin lämmityksen jälkeen lämmön nostettua hädin tuskin kymmeneen asteeseen. Työskentelin pilkkihaalarissa, torimyyjän käsineet käsissä ja pipo päässä. Nousin aamuisin kuudelta lämmittämään vajaa. Puuta kului. Nyt ajateltuna se oli nostalgista aikaa, mutta sittenkin – työskentelyn hankaluus oli jatkuvan sadattelun aihe. Usein työpäiväni päättyi puolelta öin, väsyneenä ja turhautuneena. Miksi valitsin tällaisen tien?

Eräänä talviyönä pitkän ja rasittavan työpäivän jälkeen sammutin työhuoneen valot ja astuin talviyön pakkaseen. Vilkaistessani ylös taivaalle siellä hohti linnunrata. Pysähdyin tuijottamaan tähtikirkasta taivasta, uskomattomia etäisyyksiä, maailmankaikkeutta. Hetkessä kaikki oli itsestään selvää ja selkeää. Näinhän kaiken piti olla. Syvä varmuus, onni ja keveys kesti hetken, mutta siihen sisältyi kaikki, ymmärrys ja oivallus maailmasta ja olemassaolosta.

Kaikki on koko ajan

Maailma on juuri sellainen kuin sen kuvittelee olevan, aina, joka hetki ..... siksi mielikuvitus on kaikki.  (Sexus 2, Henry Miller)

Oletko koskaan eksynyt? Oikein kunnolla, niin että et todella tiedä missä olet; metsässä, aavikolla tai suurkaupungissa. Ensin tulee ihmetys, hämmästys. Kuinka tässä näin kävi? Sitten seuraa pelko. Miten löydän oikean reitin, tien, jota oli kuljettava. Yellow brick road.

Joskus erämaassa liikkuessani olen hetkellisesti kokenut eksymisen ihmeen. Tapahtuma on joka kerta noudattanut samaa henkisen prosessin kaavaa. Ärsyyntynyt hämmästys, pelonsekainen ihmetys ja lopulta antautunut helpotus. Mitään ei ole tapahtunut. Olen jossain kartalla. Maailma pyörii edelleen. Kaikki on koko ajan.

Eksyminen ja harhailu ovat voimaannuttavia kokemuksia. Siinä väkisin joutuu sivupoluille, uuden eteen. Eksyminen ei ole tarkoituksellista vaan sattumaa. Maailma on sattumia, ennalta arvaamattomia tapahtumia ja kohtaamisia. Sattumat avaavat uusia näkökulmia. Ne ovat taiteen suola. Tarkoituksellinen omaan mieleen eksyminen on yksi keino uusien yhteyksien löytämiseen. Siihen ei tarvita lisäaineita. Paras tapa avata mielen portit on fyysinen toiminta, työskentely. Taiteilija kehittyy työnsä kautta. Johan samuraitkin sen sanoivat: Toimiminen ja tietäminen ovat yhtä ja samaa. Aktiivisen toiminnan aikana ei ehdi kontrolloida alitajunnan tarjoamia yllätyksiä.

Maailma on kuin kaninkolo, arvaamattomien tapahtumien kudelma. Maailmankaikkeus, järjestäytymätön tapahtumien mylly. Mittaamaton kaaos. Kaninkoloon putoaminen on antautumista, eksymisen viimeisintä vaihetta, hämmästymistä, ihmettelyä ja luottamusta kaiken olemassa olevan tarkoituksettomuuteen. Maailma on erilaisten tapahtumien kaleidoskooppi. Pienikin havaitsijan tai maailman liikahdus aiheuttaa muutoksen, uuden näkökulman maailmaan.

Tänä aamuna. Teatteriharjoitukset ovat alkaneet. Istun junassa. Lapset ja lapsenlapset ovat kuka missäkin, töissä, koulussa, päiväkodissa. Mustarastas tonkii kukkapenkkiä. Pohjoisenpuolen ikkunat vetävät huuruun. Döner-ravintolat Berliinissä ovat jo auki.

 Elävät unet

Onko elämä unta, uneksintaa, kuvitelmaa? Vai onko nyt ja tässä todellisuutta, mutta ovatko juuri äsken mennyt tai kohta tuleva jo todellisuuden tuolla puolen unena ja kuvitelmana.

Nuorena olin innokas tähtitieteen harrastaja. Niin innokas, että vietin monesti öitä Lauttasaaren Myllykalliolla mäen harjalla maaten laskien meteoriitteja ja havainnoiden meteoriittisateita, jotka kirjasin tarkasti muistivihkooni. Kylminä öinä silloinen tyttöystäväni, tuleva vaimoni, toi minulle kuumaa juotavaa lämmikkeeksi. Eräänä tällaisena kertana havahduin katsomaan alemmas etelän suuntaan horisonttiin, koska näytti siltä, että tähtijoukko liikkui kovalla nopeudella meitä kohti. Lähempänä se osoittautui puolikaaren muotoiseksi valopistejoukoksi, joka yhtäkkiä samassa vauhdissa teki 90 asteen käännöksen ja katosi nopeasti idän suuntaan. Tapahtuma kesti ehkä 30 sekuntia. Kotiin palattuani kerroin malttamattomana havainnosta, jonka olimme tehneet ja kertasin vihkooni kirjaamani yksityiskohdat. Nauru ja vähättelevät hymähdykset saattelivat tähtiharrastajan takaisin jokapäiväiseen rutiiniin. Mutta kokemus ei ollut unta vaan merkittävä hetki, joka yhä kulkee mukanani elävänä unena.

 Unet ovat aivojen järjestely- ja puhdistustoimintaa. Niin tutkimus kertoo. Unet ovat välttämätöntä biologista toimintaa. Välttämätöntä, jotta pysymme hengissä. Unet ovat aivoja varten, jotka sisältävät menneiden aikojen kehityshistoriasta kokoamiaan tapahtumia, havaintoja ja kokemuksia. Unet ovat osa prosessia, jolla yritämme ymmärtää maailmaa ja olemassaolon ristiriitaisia kysymyksiä.

 Jos me olemme aika, niin unet ovat ajan näyttämö, kaleidoskooppi, jossa aivojen tarjoilemat mahdollisuudet tulkitsevat elämäämme ja maailmaamme uudella tavalla. Unessa emme opi mitään aistihavaintojemme tuottamasta informaatiosta. Unessa sekoilemme surrealistisessa maailmassa, jossa kokemukset, pelot ja kuvitelmat toimivat yhtä vahvoina tekijöinä. Unia ei nähdä, unet koetaan.

Onnellisten talo

 Esipuhe

Onnellisten talo on puuta. Se hengittää happea ja huokuu historiaa. Se on hyvä paikka. Talolla on oma elämä. Materiaalit, muoto ja sijainti antavat talolle sen luonteen. Talossa asuvan tulee mukautua talon henkeen, ei päinvastoin. Jos et kuuntele taloa, et löydä sieltä paikkaasi. Sellainen on onnellisten talo.

Olipa kerran

Olipa kerran pieni perhe – isä, äiti ja kaksi lasta. Perhe asui suuressa etelän kaupungissa, kerrostalon kolmannessa kerroksessa, liikenteen kumussa, naapureiden vahtimina ja ainaisen kiireen keskellä.

Perheen vanhemmilla oli kuitenkin unelma. He muuttaisivat lapsineen kauas pois ihmispaljoudesta, pakokaasuista ja jatkuvasta melusta – hiljaisuuteen, rauhallisuuteen, suurten metsien ympäröimään pieneen kylään. Siellä he pystyisivät toteuttamaan unelmiensa elämän vapaina kaikista rajoituksista ja muiden vaatimuksista. Niinpä he hankkivat kaukaa pohjoisesta vanhan hirsitalon, jota ryhtyivät kunnostamaan. Se ei ollut helppoa. Kaikki uusi piti opiskella työtä tekemällä; uunin muuraus, talon kengittäminen, saunan rakentaminen jne. Vanhemmat eivät lannistuneet. Kunhan he saavat kylästä töitä, mielekästä tekemistä, silloin elämä alkaa luistaa. Töitä ei löytynyt kylästä. Etelän murre vieroitti pienen perheen kyläläisistä. Perhe joutui palaamaan etelän kaupunkiin. Mutta he palasivat seuraavana ja sitä seuraavana ja sitä seuraavana vuonna aina uudelleen syrjäiseen kylään kunnostamaan vanhaa onnellisten hirsitaloa.

Vähitellen perheen unelmat haihtuivat ja he luopuivat talosta. Elämä, työ ja tavoitteet löytyivät etelän suuresta kaupungista. Taloa ei koskaan saatu korjattua lopullisesti. Perhe ei koskaan muuttanut kylään pysyvästi.

 Jälkisanat

Onnellisten talolla oli monta elämää. Maailman tuulet ja yhteiskunnan muutokset olivat muokanneet talon historiaa. Onnellisten talon pikku perheen luovuttua unelmastaan he myivät talon uusille etelän asukkaille. Heidän tarinaansa emme tiedä. Eräänä talviyönä onnellisten talo paloi perustuksiaan myöten. Vain muistot jäivät jäljelle.